Seinäruusuna raflassa

Lauantai-iltana tulin uudelleen pohtineeksi mukavuus- ja epämukavuusalueita, kun tein illalla jotain itselleni täysin ennenkuulumatonta. Vietin lauantai-iltaa rennosti kotona koiran kanssa herkkuja syöden ja leffaa katsellen. Joskus yhdeksän aikaan juttelin kaverin kanssa, joka kertoi siemailevansa hieman punaviiniä rankan työpäivänsä päätteeksi. Punaviiniä! ajattelin ja suuni alkoi maiskuttaa. Minun teki yhtäkkiä ihan valtavasti mieli lämmittävää, täyteläistä, ihanantuoksuista punaviiniä. Mutta kotona ei tietenkään ollut pullon pulloa.

Tein päätöksen sekunnissa. Samaan aikaan kun jatkoin juttua puhelimessa sipaisin hieman puuteria kasvoilleni ja kiiltoa huulilleni, vaihdoin verkkareitten tilalle farkut ja lähdin tallustamaan asuinalueeni ainoaan järkevään illanviettopaikkaan. Yksin! Lauantai-iltana! En ollut koskaan tehnyt mitään vastaavaa, mutta nyt homma tuntui ihan luontevalta. Tilasin 16 cl punaviiniä, pyysin baarimikolta viikonvaihteen Ilta-Sanomat ja istuin rauhalliseen pöytään aarteitteni kanssa. Tunnin kuluttua menin erittäin tyytyväisenä ja raukeana kotiin nukkumaan.

Jos joskus aiemmin olisin saanut päähäni lähteä yksin (ja selvinpäin) raflaan viikonloppuiltana, kokemus olisi voinut olla piinaava. Saattaa olla, että olisin koko ajan miettinyt, mitä muut minusta ajattelevat, sillä lähtökohtaisesti olen ajatellut, että on säälittävää istua raflassa ilman ystäviä. Eri asia on, jos on turistina ulkomailla, sillä turistit nyt tekevät mitä vaan. Kivaksi ajateltu punaviinihetki olisi voinut olla hermostuttava ja ahdistava kokemus. Joku toinen ajattelee nyt varmasti, että mitä hittoa tuo tuollaisesta vouhkaa, raflassahan on ihan parasta istua yksin ja tarkkailla ihmisiä. Hänelle sen sijaan suuret seurueet voivat olla pahinta, mitä hän tietää.

Mutta näinhän se menee, mukavuus- ja epämukavuusalueet ovat meillä kaikilla erilaisia. Eivätkä ne ole kenelläkään vakioita, vaan ne muuttuvat ajan kuluessa. Ne voivat olla pieniä sattumia arjessa, kuten kapuamista ensimmäistä kertaa elämässään hevosen selkään, tai lähes elämänkokoisia asioita, kuten avioeroja. Yhteistä niille on kuitenkin se, että ne kasvattavat ihmistä, ja monesti ihan huomaamatta.

En ole koskaan "siedättänyt" itseäni olemaan yksin viikonloppuna raflassa. Mutta elämä on siedättänyt minua, sillä tehtyäni niin paljon asioita epämukavuusalueillani en enää välitä, mitä muut minusta ajattelevat. Epämukavuusalueesta on ihan huomaamatta tullut mukavuusaluetta. Minusta se on sitä parasta kehittymistä ihmisenä.