Tällä viikolla olen tehnyt saman oivalluksen kahden hyvin erilaisen asian parissa, nimittäin kirjoittamisen ja ratsastamisen. Vaikka aktiviteetit ovat tosi kaukana toisistaan, niillä on kuitenkin merkittävä yhteinen tekijä: molemmat kannustavat keskittymään.
Nousin satulaan puolentoistavuoden tauon jälkeen. Se on valtavan pitkä aika ihmiselle, joka on pistänyt elämänsä aikana rahansa, vapaa-aikansa, järkensä ja varmaan muutaman parisuhteensakin menemään lajin takia. Olin päättänyt, että pysyn niin kaukana hevosista kuin mahdollista, että en saisi vain mitään huonoja ajatuksia siitä, että haluaisin taas ratsastaa. Mutta kun ystävänäni tarjosi minulle vaativat liikkeet osaavaa ja loistavasti ratsastettua hevostaan, omaa ammattitaitoaan, housujaan ja saappaitaan, niin pakkohan sitä oli suostua. Ystävyys ennen kaikkea.
En ole pitkään aikaan tuntenut oloani niin kotoisaksi kuin hevosen selässä. Kaikki tuntui niin luontevalta, että lopetin melkein heti turhan ajattelemisen ja keskityin vain alla olevaan hevoseen ja maasta tuleviin ohjeisiin. Pelko siitä, että en osaisi enää mitään ja masentuisin omasta kyvyttömyydestäni loppui heti alkuunsa. Se oli sellainen ihana tunne kotiinpaluusta.
Ja sain todellakin ajatuksia hevosen selässä! Mutta en sellaisia, joita olin etukäteen pelännyt. En ole mennyt nettiin tuijottamaan myytäviä hevosia tai soitellut kavereille, että olisiko jossain hevosta vailla ratsastajaa. Sen sijaan tajusin, että en olekaan niin rasittava joko-tai-tyyppi kuin olin kuvitellut. Pystyisin sittenkin tekemään jotain vain vähän ja nauttimaan siitä ilman, että minun täytyy heti antaa sille koko elämäni.
Saman oivalluksen tein, kun aloin kirjoittaa tätä blogia. Kun otin sen ensimmäisen askeleen ja aloin kirjoittaa noin neljän vuoden tauon jälkeen, tunsin oloni samalla tavalla kotoisaksi kuin hevosen selässä. En alkanut kirjoittaa sillä mielellä, että nyt minä kir-joi-tan ja tästä on pakko tulla nyt jotain erinomaista. Sen sijaan annoin tekstin vain tulla ja seuravana päivänä taas uudelleen. Ja sitten otin sen ratkaisevan askeleen, että kerroin muillekin, että kirjoitan.
Olen tähän mennessä kulkenut monen oven kautta niin, että olen laittanut sen visusti kiinni perässäni ajatuksella sinne jäit vanha elämä. Aivan älytöntä! Otan mieluummin elämäni tällaisena kokonaisvaltaisena sekametelisoppana kuin järjestyksessä olevina pikku blokkeina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti