tiistai 20. lokakuuta 2015

Kun elämä potkii kovaa päähän

Välillä tulee niitä hetkiä, jolloin minun tekisi mieli huutaa, että haluan elämäni takaisin.

Esimerkiksi silloin, kun palaan mökiltä joukkoliikenteen varassa sunnuntai-iltana ja juoksen pitkin kaupunkia toiselta bussilta toiselle laukku olalla, lapsi toisessa ja koira toisessa kädessä.

Tai silloin, kun olen flunssassa ja toivottoman väsynyt, ja kaikki sukat ja alusvaatteet ovat likakorissa eikä olisi millään energiaa mennä viereisessä talossa olevaan pyykkitupaan laittamaan pesukonetta päälle.

Silloinkin voisin huutaa, kun vakuutusyhtiöltä tulee parinsadan euron muistutuslasku vakuutuksesta, jonka todella kuvittelin jo maksaneeni, ja tajuan, että kuukauden budjettini menee taas ihan perseelleen.

Näinä hetkinä koen olevani todella epäonnistunut ja kaipaan menneeseen, aikaan, jolloin olin isossa mediatalossa vakituisessa työsuhteessa ja hyvätuloinen, omistin hevosen ja ratsastin kilpaa, söin viikoittain ravintoloissa, kävin lomamatkoilla ja ajelin hyvillä autoilla.

Näinä hetkinä mietin, että miten helkkarissa minä, 38-vuotias korkeasti koulutettu ja pitkän työuran median ja viestinnän parissa tehnyt nainen joudun elämään tällaista elämää, joka muistuttaa opiskeluaikojen kituuttamista ja säätämistä.

Mutta sitten nämä hetket kiitävät ohi ja totean, että kaikki on ihan hyvin. Että nuo olivat vain ajatuksia, joita tulee ja menee. Ei sillä, etteikö kuvaamat asiat olisi todellisuuttani, mutta niihinkin voi suhtautua monella tapaa. Ja kun pahin kiukku menee ohi, suhtaudun elämääni jälleen lempeästi.

Minulla on koti, johon on aina hyvä tulla, aivan kertakaikkisen ihana lapsi, perhe, joka välittää ja auttaa, tietoa ja taitoa tehdä monenlaisia asioita, älyä ja sisukkuutta ja ennen kaikkea kyky nauraa sydämeni kyllyydestä. Ja tiedän, että jossain tuolla minua odottaa työ, jonka kanssa olemme hyvä match. Ja ehkä joku ihminenkin, jonka kanssa olisi hyvä elää.

Vaikka tietty materia helpottaa elämää paljon, se ei tee ketään loppujen lopuksi onnelliseksi. Kauhea klisee ehkä jonkun mielestä, mutta olen elävä todiste siitä, että se on täyttä totta. Usko pois.

Olen seurannut sydän sykkyrällä entisen työpaikkani Sanoma Media Finlandin yt-neuvotteluja, joiden tuloksena 241 tehtävää loppuu. Tämä kirjoitus syntyi osittain niistä tunteista, joita koen ajatellessani lukusia ystäviäni ja entisiä kollegoitani, jotka elävät tänään ja huomenna kohtalonhetkiään. Te pärjäätte kyllä, tapahtui mitä tapahtui.

Maria


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti